Vanha suola janottaa

Uusiosinkkuaikana on tullut analysoitua entisiä tyttöystäviä ja osin satunnaisempiakin naistuttavuuksia. Välillä tuntuu siltä, että lähes kuka tahansa olisi taas tervetullut visiitille, mutta pienen analysoinnin jälkeen päädyn aina samaan lopputulokseen, he ovat kaikki viallisia. Miksi muuten olisivat "eksiä".

Yleensä kai "entiseksi" päätyy joko se, joka sinut on jättänyt tai se, jonka olet jättänyt. Jos itse olet jonkun dumpannut, on syytä muistella miksi. Asennevammaa löytyy monesta. Vielä selvempi tilanne on jos joku sinut on hylännyt. Voiko selvempää merkkiä enää olla että ette sovi yhteen.

Tuntuu että monet kuitenkin ikävöivät entisiä partnereitaan. Lienekö syynä uskomus että asiat olisivat nyt paremmin ja se, mikä aiemmin ei toiminut, toimisi nyt paremmin. Tai pelko ettei mistään löydy parempaakaan.

Kaikki nämä ja vielä monet muutkin pohdinnat ja teoriat olen käynyt läpi yhden pitkäaikaisimman tuttavuuteni kanssa. Tapasimme vuoden 2004 syksyllä. Haluaisin väittää, että muistan sen kuin eilisen, mutta valitettavasti päälimmäisenä muistikuvana on juuri pääkaupunkiin muuttaneen ylioppilaan ujous. Ja se, että tunsin itseni pahaksi possuksi kun tein kaikkeni päästäkseni tutustumaan tähän uuteen, mutta niin sööttiin tapaukseen. Hävetti jo silloinkin, vaikka olin vain muutaman hassun vuoden vanhempi.

Hän tunsi ehkä minuakin suurempaakin kiinnostusta itse tapaamisia kohtaan, mutta jaksoi moittia suuresta kiinnostuksestani panemista kohtaan. Hänen mielestään olisi ollut asiallista vain herkästi katsoa telkkaria yhdessä ja viettää yö kainalossa, ei patukoiden. Jälkikäteen ajatellen ymmärrettävää, sillä hetkellä tuntui että kelpasin kyllä viihdyttämään ja syöttämään, mutta en tutustumaan jalkojen välissä olevaan aarreaittaan.

Pamputtamaan toki päästiin, vielä samana syksynä. Sivumennen sanoen, pimppailumielessä syksy 2004 on ehkä elämäni parasta aikaa. Näiden kauniiden hoikkien reisien välistä löytyi ehkä ihanin näkemäni pimpero. Persikkaa, cameltoeta, miten kukaan sitä nimettääkään. Terhakkaat, salaisuudet peittävät makoisat ulommat häpyhuulet ovat aina olleet mieleeni. Elämäni nainen, numero 65. Kuinka moni olikaan pitänyt koluta ennen häntä.

Vaikka pimpero on kuinka makoisa tahansa, nainen voi olla happamista happamin. Ainakin voi tuntua siltä. Niin tässäkin tapauksessa. Erilaiset pienet hankaukset, valittelut, mielipide-erot loivat tunteen, että emme kumpikaan saa sitä mitä haluamme. Itse halusin vain vaivatonta pimperoa, toinen vakautta elämäänsä vieraassa kaupungissa. Hän tiesi kyllä asemansa, olinhan jo seurustellut reilun vuoden naisen kanssa josta pääsin lopulta eroon vasta tänä keväänä. Ja se oli asia josta en nähnyt koskaan tarvetta valehdella. En halunnut mutkittaa elämääni esiintymällä vapaana poikana ollessani varattu. Ja monille naisille kun sopii "rakastajattaren" rooli erinomaisesti, saavathan he tuntea olevansa silloin hetkittäisesti halutumpia kuin moni toinen nainen, eli ylempänä miehen arvoasteikossa.

Kun oma oli olemassa ja kaikki meni suhteellisen kivuttomasti, ei tuntunut mielekkäältä jatkaa tätä veivausta. Olihan pimperoa jo päästy kohtuullisesti maistamaan, sitähän sai muiltakin jatkossa, todennäköisesti helpommallakin.

Seuraavana kesänä, vuonna 2005, kehittyi kotiin pientä turbulenssia. Oliko syynä epäilyt pettämiset, päädyin suuremmin harkitsematta ottamaan yhteyttä herkkupimpsaan ja valittelemaan typeriä naisratkaisujani. Julistin tehneeni edellisenä syksynä radikaalin virheen jatkaessani suhdetta väärän naisen kanssa - olisin pitänyt vakavoitua aivan eri naisen kanssa. Tästä heltyneenä neitonen pyyhälsi esittelemään parhaita ominaisuuksiaan puolen vuoden hiljaiselon jälkeen. Juuri sillä hetkellä se tuntui erinomaisen hyvältä kehityssuunnalta, mutta näin jälkikäteen arvioituna toimin harkitsemattomasti. Alistuin anelemaan anteeksiantoa hankalalta naiselta vain siksi, että oman kullan kanssa oli ollut väliaikaista hämminkiä.

Uskon että naisten kanssa pitää noudattaa johdonmukaista linjaa. Jos alussa moitit heitä hankaliksi, et voi myöhemmin uskottavasti pyytää mielipiteitäsi anteeksi. Varsinkin jos parin viikon päästä joudut palaamaan alkuperäiseen kantaasi - kuten tässäkin tapauksessa. Pääsuhteen palattua vanhoille raiteilleen ei Neiti Hankalaakaan jaksanut enää kuunnella. Inhimillisestä näkökulmasta veivaukseni oli julmaa ja kohtuutonta, mutta minkäs teet, hetkellä vanha suola janotti liikaa.

En tiedä kuinka vakavasti vastapuoli otti tämän kurvauksen, mutta ainakin jatkoi nettikeskusteluja kanssani. Tästä alkoi hyvittelyprosessi, jonka epäilen vaikuttaneen suuresti suhtautumiseeni naisia kohtaan. Mutta siitä ehkä pidemmin myöhemmin.